29+3

Lupasin tuossa jokin aika sitten kirjoitella kasvatukseen liittyvistä asioista, joten jospa pitäisin lupaukseni :) En sitten ole kauheasti miettinyt aihetta valmiiksi, joten annan tulla sen mitä sormet näppikseltä aikaiseksi saavat.

Kerronpa heti alkuun, että työskentelen itse päiväkodissa lasten parissa tai ainakin työskentelin tähän asti, paluusta tuohon työpaikaan ei ole varmuutta vaikka työsuhteeni vakinainen onkin ja työtäni rakastan. Minulla on nimittäin yksi suuri haave, jonka toivoisin toteutuvan siinä vaiheessa, kun työhön paluu on ajankohtaista :)

Mutta siis se kasvatus.. Lasten parissa työskennellessähän näkee kaikenlaisia perheitä, lapsia ja kasvatustapoja. Varmasti jokainen tällä alalla hiukankaa pidempään työskennellyt on joskus mielessään ajatellut että, "En minä ainakaan tuolla tavalla..." "Minun lapsi ei sitten koskaan tule/saa..." :) Jotkut työntekijät sortuvat tuohon "ei minun lapseni"- ajatteluun useammin, toiset taas vähemmän, mutta varmasti jokainen joskus, siitä voisin lyödä vaikka pääni pantiksi :) Vaikka minä en koskaan mitään vannokkaan, sen olen elämässä jo kerinnyt oppimaan ja se myös varmasti vaikuttaa ajattelutapaani kasvatuksesta.

Jotenka ammatistani johtuen minulla on varmasti paljon ajatuksia päässäni siitä miten lapsia pitäisi kasvattaa, mutta toisaalta elämänkokemukseni myötä olen myös oppinut ettei liian tarkkoja suunnitelmia ja varmoja päätöksiä kannata tehdä. Oma luonteeni on myöskin sellainen että, viimetippa ja hälläväliä-asenteet eivät ole minulle ollenkaan vieraita :) Tästä johtuen en ole tehnyt, enkä aijo tehdä kovinkaan tarkkoja suunnitelmia siitä kuinka meidän lapsi kasvatetaan, annan siis virran viedä mukanaan :)

On minulla toki joitakin ajatuksia ja ohjenuoria siitä mihin suuntaan haluan kasvatuksen etenevän ja kuinka tahtoisin lapsen kanssa toimia/toimittavan. Näitä sitten toivoisin ainakin pystyväni noudattamaan, edes hieman sinnepäin :)

Ensinnäkin yksi tärkeimmistä asioista jonka haluaisin toteutuvan on läheisyys, läsnäolo ja kosketus lapsen ja vanhempien välillä. Tämän vuoksi meillä onkin tarkoitus kokeilla liinailua, kuten meillä on myös tarkoitus pitää se lapsen sänky vanhempien sängyn vieressä, perhepetikään ei ole kokonaan pois suljettu juttu. Toivon myös ettei minun tarvitsisi palata töihin kovinkaan pian, mieluiten seuraavaan kolmeen vuoteen. Päiväkotiin en ainankaan halua alle 3-vuotiasta laittaa vaikka siellä itse olen työskennellytkin ja ehkäpä juuri sen takia en haluakkaan, kun tiedän mitä se arki alle 3 vuotiaiden ryhmässä on :) En syyllistä nyt kuitenkaan ketään sellaista joka palaa töihin heti vanheimpainvapaan päätyttyä tai ehkä jo sen aikana, jokainen tehköön kuten parhaaksi näkee, minä näen asian näin.

Mutta, siis, asiaan :) Jostakin syystä koen osan vanhemmista tänä päivänä vieraantuneen lastensa elämästä, siis jo ihan vastasyntyneenä/vauvana. On monenlaista viihdykettä jo hyvinkin pienelle vauvalle, kuten myös vaikka minkälaisia apuvälineitä ja hienouksia vauvan hoitoon. Itse ihmettelen minne on hävinnyt se tarve olla itse siinä oman lapsen lähellä ja saada koskettaa ja olla läsnä. Mihin ne äidit käyttävät tai tarvitsevat sen kaiken ajan jos lapsen viihdyttämiseen tarvitaan kaikenlaisia vempaimia ja toivotaan, ettei lapsi olisi kauhean vaikea, ettei äiti vaan väsy ja että äidille jäisi omaa aikaa. Miksi silloin tehdään lapsia jos oma aika on niin tärkeä asia? Ja vielä vauva-aikana? Itse olen ajatellut lapsen vauva-ajan menevän siten, että tulen todennäköisesti olemaan hyvinkin väsynyt ainakin sen ensimmäisen vuoden, mahdollisesti hyvin paljon pidempäänkin, enkä todellakaan kerkiä ja jaksa siivota kotona. Minä kyllä pidän siististä kodista ja omasta ajasta, mutta koen sen oman ajan olevan myös sitä, että saan olla lähellä omaa rakasta vauvaani. Olen aika varma myös siitä ettei vauva anna minulle aikaa istua koneen ääressä tai askartelemassa syntymänsä jälkeen ja olenkin valmis luopumaan näistä harrastuksista siksi aikaa lähes kokonaan :) Lupaan myöskin olla useita kertoja hermostunut ja hieman kärttyisäkin, johtuen siitä "oman ajan" ja unen puutteesta, kuten myös siitä siivottomasta kodista :) En siitäkään huolimatta aijo tällä hetkellä hankkia ihmeellisiä vempaimia paimentamaan lastani, vaan toivon lapseni joskus vanhempana hyväksyvän sen, että äiti joskus hermostui turhistakin asioista :)
Tämä ei sitten tietenkään tarkoita, että olisin lapseni vieressä 24/7, toivon kyllä voivani/pystyväni jättämään lapsen edes kerran viikossa muutamaksi tunniksi isän hoitoon, siksi aikaa, kun äiti viettää sitä "omaa aikaa" vaikka uimahallissa tai kuntosalilla ja jos ei muuta niin kaupassa käymällä :) Tuo voiminen tai pystyminen ei sitten todellakaan tarkoita etten luottaisi tulevaan isään tai ettei tuleva isä tahtoisi viettää aikaa lapsensa kanssa, kyse on nyt siitä, että joskus äidit vain liimautuvat lapseensa niin tiukasti, että jo puolen tunnin ero voi tuntua kamalalta :)

No niin, se siitä saarnasta ja vannomisista :) Läheisyys, läsnäolo ja kosketus nyt vaan sattuvat olemaan lähellä sydäntäni. Toivon hartaasti pystyväni tarjoamaan niitä lapselleni paljon, sillä mielestäni niitä ei voi lapsi koskaan saada liikaa. Läheisyyden ja kosketuksen, etenkin äidin ja vauvan vuorovaikutuksen, isän tärkeyttä toki unohtamatta, kun on todettu myöskin vaikuttavan paljon lapsen kehitykseen, niin motoriseen, sosiaaliseen kuin psyykkiseenkin. Toiveeni onkin siis, että jaksaisin olla lähellä, jaksaisin olla läsnä ja jaksaisin kuunnella lastani ja hänen tarpeitaan, enkä tietenkään tahtoisi sairastua minkäänlaiseen masennukseen. Nämäkin siis ovat toiveita, sillä minä en tahdo vannoa mitään mitä en pysty pitämään :)

Toivoisin myös voivani olla mahdollisimman mukava, iloinen ja huumorintajuinen vanhempi, en siis kaveri lapselleni, vaan vanhempi lapselleni. Toistaiseksi meidän kodista ei kyllä huumoria puutu, meitä usein kutsutaan hassuiksi ja iloisiksi, sekä yhdessä, että erikseen ja sen leikkimielisyyden ja ilon toivoisin säilyttäväni koko elämäni :) En kuitenkaan tahtoisi olla lapselleni pelkästään mikään hassu aikuinen, aikuinen joka on vain kiva kaveri. Työssäni olen toistaiseksi onnistunut ilmeisestikkin aika hyvin nämä asiat yhdistämään, niin lasten, vanhempien, kuin työtovereidenikin arvion mukaan, joten toivoa ilmeisesti on :)

Toivon suuresti myös, että pystyisin kasvattamaan lapseni lapsilähtöisesti. Esimerkiksi siis siten, että lapsi pääsee vaikuttamaan asioihinsa, mutta vain oman kehitystasonsa mukaan ja vanhempi on aina se joka tekee lopullisen päätöksen. Tämäkin on siis suuri toive, tiedän kuinka helppoa lapsille on antaa periksi, kun on itse oikein väsynyt ja lapsi uhmassaan vanhemman hermoa koettelee :)

Näiden lisäksi mielessäni on muutamia asioita joita haluaisin/haluamme tehdä toisin kuin oma äitini ja kuten miehen vanhemmat, mutta ne liittyvätkin sitten jo enemmän murrosikäisen elämään :)

Siinä ne pääpiirteittäin olivat, ne minun vannomiseni ja ajatukseni kasvatuksesta. Mitä noista sitten pystyn noudattamaan jää nähtäväksi, eikä sitä tiedä miten ajatukset tässä elämän varrella vielä muuttuvat.

Tästä tuli nyt tälläinen marotooniviesti, toivottavasti joku teistä edes jaksoi lukea tämän loppuun ja erityisesti olisin kiitollinen jos joku teistä jaksaisi vielä tämän lukemisen jälkeen kommentoidakin :)

Minkälaisia ajatuksia tämä herätti ja minkälaisia ajatuksia sinulla on kasvatuksesta?